PERTTI HEMANUS (Kirjoittaja on tiedotusopin professori Tampereen yliopistossa.) Tv-väkivalta, hyvä syntipukki ( Pohjolan Sanomat 9.7.96 ) Liikkuvan kuvan sisältämän väkivallan ja todellisten väkivallantekojen yhteyttä tutkitaan maailmalla yhä. Huippunimet ovat kuitenkin luopuneet tuosta tutkimus- linjasta, koska tv-väkivallan pahimmaksi haitaksi on paljastunut aivan muu kuin yllykkeiden tarjoaminen. Tv-väkivalta synnyttää kohtuutonta pelkoa ja turvatto- muuden tunnetta, mikä sekään ei ole hyvä, mutta se on hyvin toinen asia kuin väkivallan lisääntyminen. Juuri kukaan ei kiellä, etteikö väkivalta olisi meidän kulttuuripiirissämme ja koko maailmassa suuri ongelma. Tähän yhteisymmärrys kuitenkin loppuu; tutki- muksen kärkimiesten ja -naisten näkemys yksittäisten väkivallantekojen syistä poikkeaa suuresti siitä, mikä yhä on populaari tulkinta samasta asiasta. Syntipukiksi näet kelpaa liikkuva kuva. Sitä on syyllistetty lähes yhtä kauan kuin elokuva on ollut olemassa eli sadan vuoden ajan, ja väkivaltaa synnyttävien jäljittelyvaikutusten pelko joudutti virallisen ja epävirallisen elokuvasensuu- rin tuloa kaikkiin maihin. Television läpimurto moninkertaisti pelon, samoin kotivideoiden yleistyminen. Pian toisen maailmansodan jälkeen syyllistäminen kohdistui myös sarjakuvaan, mutta tuo vaihe keskustelussa jäi verraten lyhyeksi. Liikkuvan kuvan syyllistäjien huoli on varmasti useimmiten aito. Silti heidän tulkintansa tieteellinen pohja on tämän hetken tiedon valossa heikompi kuin koskaan. Liikkuvaa kuvaa voidaan pitää hyvänä vihollisena, siinä mielessä "hyvänä", että se ohjaa huomion pois vakavimmista taustatekijöistä, kuten väki- vallan yhteiskunnallisista syistä sekä kasvatusperinteestä. Syy ja laukaiseva tekijä erotettava Jo ennen toista maailmansotaa aloitettiin laboratoriotutkimukset, joiden tarkoituksena oli selvittää, onko väkivaltaohjelmien runsaan katselun ja todel- listen väkivallantekojen välillä yhteys. Tulokset ovat vuosikymmenestä toiseen olleet ristiriitaisia. Jos yhteyksiä on löytynyt, syy- ja seuraussuhde on silti jäänyt epäselväksi. Ovatko raa'at ohjelmat tehneet katsojista - lapsista, nuo- rista tai aikuisista - väkivaltaisia, vai hakeutuvatko valmiiksi väkivaltaiset yksilöt erityisesti noiden ohjelmien pariin. Jotta tähän suureen ongelmaan saataisiin valoa, on tehty työläitä ja hankalia pitkittäisleikkauksia. On seurattu samojen yksilöiden kehitystä vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen, ja joissakin tapauksissa on saatu selville, että run- saasti väkivaltaohjelmia katsovien oma aggressiivisuus on hiljalleen lisäänty- nyt, toisin kuin noita ohjelmia hylkivien. Koska harva yksilö missään kulttuu- rissa sentään tekee murhia tai tappoja, aggressiivisuus on noissa tutkimuksissa kuitenkin jouduttu määrittelemään niin väljästi, että koko käsitteen parempi nimi olisi yleinen aktiivisuus. Tulosten arvo on näin romahtanut; voidaan kysyä eikö yleinen aktiivisuus ole hyvä asia. Ehkä huomionarvoisinta mitä tutkimuksista on jäänyt käteen on eron tekeminen syyn ja laukaisevan tekijän välille. Väkivaltaohjelmat eivät ole yksittäisen teon perimmäinen syy, mutta ne saattavat jonakin hetkenä laukaista sen aggres- sion, joka muutoinkin puhkeaisi teoksi myöhemmin. Ohjelmat saattavat toimia myös teknisinä malleina, esim. potkiminen on saattanut lisääntyä potkimiskoh- tausten myötä. Maailma näyttäytyy kauhistuttavana Puheena olevia tutkimuksia ovat aikansa tehneet monien tieteiden edustajat: psykologit, sosiaalipsykologit, psykiatrit, tiedostustutkijat jne. Nyttemmin on tapahtunut käänne: noiden alojen huippunimet ovat vetäytyneet pois hedel- mättömiksi osoittautuneestä työstä. Hyvä esimerkki on George Gerbner, jo yli 70-vuotias yhdysvaltalaisen tiedos- tustutkimuksen veteraani. Hän ei koskaan ole ollut väkivaltaohjelmien ystävä eikä ole sitä vieläkään, mutta hänen näkemyksensä asiasta on kehittynyt hyvin toiseksi kuin mikä on populaari tulkinta. Gerbner puhuu mielellään "ilkeän maailman syndroomasta" (mean world syndrome). Se ilmenee niin, että ihmiset ovat - erityisesti hänen kotimaassaan - tulleet pelokkaammiksi ja psyykkisesti haavoittuvammiksi. Gerbnerin mukaan epä- olennainen osa asiaa on ohjelmien aiheuttama todellisen väkivallan lisääntymi- nen, koska se hänen arvionsa mukaan jää noin viideksi prosentiksi kaikesta väki- vallasta. Ehkä tärkeämpi on ohjelmien aiheuttama turtumus, tottuminen väkival- taan. Mutta koko mutkikkaan ilmiön olennainen puoli on turvattomuuden tunteen suhteetonkin lisääntyminen. Eikä turvattomuuden tunteeseen siis ole aihetta? Gerbnerin mukaan ei lähes- kään niin paljon kuin sitä esiintyy. Erityisesti iäkkäät ihmiset pelkäävät liik- kua ulkona jopa päiväsaikaan, saati pimeällä. He saattavat myös olla yhtä pelok- kaita pikkukaupungissa kuin New Yorkissa, Washingtonissa tai Chicagossa, vaikka pikkukaupungit sentään ovat varsin turvallisia. Myös pelokkuus saattaa jossakin tilanteessa laukaista väkivaltaisen teon. Ehkä kuitenkin yleisempää on, että se ahdistaa, lamaannuttaa ja tekee avutto- maksi. Ne eivät ole hyviä seurauksia. Myönteistä ei ole sekään, että poliitikot keräävät ääniä ihmisten peloilla korottamalla jatkuvasti rangaistustasoa, niin kuin USA:ssa on tapahtunut: kuolemanselleissä odottaa nytkin yli 3000 ihmistä. Väkivallan kierre: lyöty lyö Taustatukea Gerbnerille antavat Osmo A. Wiion tilastolliset vertailut, joita ennen häntä ei juuri ole tehty. Vertailut ovat maittaisia. Niissä on otettu huomioon tv-tiheys ja keskimää- räisen katseluajan pituus ja suhteutettu ne väkivaltarikosten määrää mittaaviin lukuihin, eikä mitään merkittäviä eroja ole löytynyt. Pienemmällä aineistolla Wiio on tutkinut asiaa vielä erottelukykyisemmin eli ottanut huomioon eri maiden tv-ohjelmien väkivaltaisuuden asteen, joka vaihtelee suuresti - Suomessa se muu- ten on harvinaisen alhainen. Mitään yhteyksiä ei Wiio nytkään ole löytänyt. Myös julkisessa keskustelussa olisi jo aika unohtaa tv-väkivalta hyvänä vi- hollisena ja käydä "huonompien" eli paljon vakavampien vihollisten kimppuun. Ensimmäisenä on mainittava ihmisten yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja nimen- omaan sen kärjistyminen jossakin tilanteessa. Heikki Ylikankaan tutkimusten ansiosta tiedämmi, että tilallisten ja tilattoman väestön kuilun nopea syvene- minen synnytti Etelä-Pohjanmaalla viime vuosisadalla ennen näkemättömän väki- valta-aallon. Suomen 1990-luvun lama ei vielä ole synnyttänyt samaa, mutta emme voi tietää mitä tapahtuu, jos sosiaalista turvaverkkoa vielä heikennetään. Sitä paitsi rikostilastojen jälkikäteistulkinta saattaa muutenkin tuottaa yllätyksiä. Edellä mainitsin jo kasvatusperinteemme. Psykoanalyytikot ovat vuosikymmeniä korostaneet, että väkivalta ei nouse väkivallan katselemisesta vaan se kokemi- sesta. Lapsena lyöty lyö myöhemmin itse, ellei ole avuttomuudessaan tuhoutunut. Sarjamurhaajien tausta tunnetaan: siitä löytyy kauhistuttavaa julmuuden kokemis- ta, suullista mitätöimistä, jatkuvaa pahoinpitelyä ja/tai seksuaalista hyväksi- käyttöä.